Tyttö tulee lentopalloharjoituksistaan kotiin allapäin. Porukka oli jaettu kahteen joukkueeseen: parempaan ja huonompaan. Lopun arvaatkin.
Molemmat joukkueet saivat leiman ja samalla ihan jokainen joukkueen jäsen sai oman leimansa. ”Olen parempi” tai ”olen huonompi”. Toiselle joukkueelle syötettiin tulevien turnausmenestysten suhteen sekä positiivinen uskomus että mahdollistava uskomus. He tulevat varmasti menestymään hyvin. Jokainen joukkueen jäsen voi olla iloinen: olen hyvä. Mikä ihana palvelus itsetunnon rakentamiselle!
Heille lyötiin myös kova odotus ja rajoittava uskomus: nyt häviö ei ole enää vaihtoehto, nyt on pakko pärjätä. Ainakin täytyy olla parempi kuin se toinen joukkue.
Toiselle joukkueelle tarjoiltiin katkera negatiivinen uskomus ja rajoittava uskomus siitä, kuinka heidän odotetaan kehittyvän ja pärjäävän. Paineet ja odotukset loppuivat siihen hetkeen. Samalla katosivat toivo ja innostus. Miksi edes yrittää? Ollaan kuitenkin huonompia. Olen kuitenkin huono.
Alkaa kova työ itsetunnon rippeiden keräämiseen lentopallosalin lattialta… ja tuossa iässä lapsi ei edes hoksaa itsetuntoonsa kohdistuneen kolauksen voimaa, vaan lähtee hämmentyneenä uusi leima otsassaan kotiin.
Leuka rintaan vai…?
Isä tekee kotona parhaansa, jottei leima kiinnity paikalleen pysyvästi. Hän kertoo, kuinka pieniä erot ovat niiden kesken, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla kummassa tahansa joukkueessa. Hän selittää, kuinka tällä hetkellä varmasti kehittymisen varaa tuossa joukkueessa on, koska porukassa on monta juuri harrastuksensa aloittanutta. Ja hän kertoo tytölle tietävänsä, kuinka nuo uudet jäsenet ovat todella lahjakkaita ja tulevat kehittymään nopeasti.
Ei nyt ole luovuttamisen aika, vaan rakasta harrastusta voi edelleen jatkaa hyvillä mielin. Harjoituksissa ja turnauksissa saa edelleen pitää hauskaa ja nauttia, haastaa itsensä kehittymään ja olemaan joka päivä vähän taitavampi. Keväällä tilanne voi olla jo aivan toinen, kuka tietää, joukkueiden ”järjestys” vaikka toisin päin!
Kuinka helppoa olisikaan ollut vain alistua siihen ensimmäiseen, ulkopuolelta annettuun uskomukseen. ”Hyvä on, ei sitten yritetä, pelaillaan se mitä pelaillaan ja käydään harjoituksissa jos sattuu huvittamaan”. Eikäpä turnauksiinkaan tarvitse enää stressata mukaan ja järjestellä kuljetuksia. Elämä helpottui kertaheitolla, kun ei tarvitse enää todistella mitään tai yrittää mitään. Huonompia ollaan ja sillä hyvä. Pitäkää tunkkinne.
Me kaikki kannamme ja annamme leimoja
Millaisia leimoja sinä kannat mukanasi? Kuulutko niiden mukaan parempien vai huonompien joukkueeseen? Ovatko omat leimasi itsetekemiäsi vai oletko saanut ne muilta?
Entä millaisia leimoja jakelet muille? Kenet sinä luokittelet parempien ja kenet huonompien joukkueeseen? Onko leima peräisin sinulta itseltäsi, vai oletko antanut sen muiden kertomusten perusteella tai omien ennakkoluulojesi pohjalta?
Kuinka paljon uskomuksesi, itsestäsi ja muista, ohjaavat päivittäisiä valintojasi ja käyttäytymistäsi? Rajoittavatko ne toimiasi vai avaavatko ne sinulle jatkuvasti uusia ovia? Tuovatko ne sinulle reippaan ja energisen olon? Vai tekevätkö ne olosi lannistuneeksi vai väsyneeksi?
Uskoo ken tahtoo
Lentopallojoukkueen leima pitää paikkaansa vain ja ainoastaan, jos joukkue itse ja sen jäsenet pitävät sitä totena. Mitä olisikaan tapahtunut, jos samoille joukkueille leimat olisi annettu toisin päin? Tai kerrottu, että nyt jaetaan tasaväkiset joukkueet, joissa kaikilla on mahdollisuus kehittyä ja kaikki voivat olla voittajia? Tai että joukkueet on jaettu ihan muilla perusteilla, vaikkapa sen päivän korvakorumallin mukaan?
Meidän jokaisen leimat pitävät paikkaansa vain, jos me itse uskomme niihin ja käyttäydymme niiden mukaisesti. Jos kannan huonon leimaa ja uskon siihen, suhtaudun onnistumisiinikin onnenkantamoisina. Ja näin vahvistan leimaani. En tartu uusiin mahdollisuuksiin kovin innokkaana, koska uskon sössiväni ne kuitenkin, tavalla tai toisella.
Kaikki riippuu näkökulmasta
Myös muille antamamme leimat toteutuvat vain, jos suhtaudumme niihin totena ja kohtelemme muita niiden mukaisesti. Tytön isä olisi voinut uskoa muiden antaman leiman ja lähteä vahvistamaan sitä, kohdellen tyttöä juuri niin kuin häntä oli kohdeltu harjoituksissakin: ”voi raukkaa”. Tai hyvää tarkoittaen kannustanut vaihtamaan harrastusta, jolloin tytölle olisi jäänyt pysyvä kuva siitä, että lentopallo ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Sen sijaan isä keskittyi kiinnittämään tytön huomion siihen, mikä on jo hyvää ja minkä päälle tyttökin voi rakentaa uskoa ja toivoa. Hän tarjoili toisia näkökulmia, jotka loivat mahdollisuuksia ja avasivat ovia. Ja loi tilaa uusille uskomuksille, joiden avulla tyttö voi lähteä innokkain mielin myös seuraaviin harjoituksiin ja jaksaa harjoitella energisenä jälleen läpi talven.
Tyttö sai varmasti voimia ja intoa kannustaa myös joukkuetovereitaan samaan. Kukapa sen vielä tietää, vaikka tässä ratkaistiin jonkun tulevaisuuden vuoden maailmanmestaruus…?
